Make your own free website on Tripod.com
Egyptin Historiaa

Egyptin historian tärkeintä tapahtumaa merkitsi hieman ennen vuotta 3200 eKr. toteutettu Ylä- ja Ala-Egyptin yhdistäminen saman hallitsijan alaisuuteen. Kuninkaan henkilöllisyydestä ei ole tarkkaa tietoa, joskin nimi Menes esiintyy lukuisissa hallitsijaluetteloissa. Kirjallisten muistiinpanojen puuttuminen on jättänyt myös varhaisimpien egyptiläisten ajatusmaailman hämärän peittoon. Ensimmäiset kuninkaallisiin hautakammioihin kaiverretut tekstit vuoden 2500 tienoilta eKr. osoittavat kuitenkin selvästi, että vallitseva uskonnollinen järjestelmä oli hyvin vanhaa perua.

Egypti pysyi vuosisatoja miltei täysin eristyksissä muista Lähi-idän vanhoista kulttuureista. Niilinlaaksoa ympäröivät lähestulkoon ylittämättömät aavikot, joten vain kaikkein sitkeimmät tunkeilijat saattoivat uhata sen turvallisuutta. Eristäytyneisyydestä seurasi, että egyptiläiset jumalat saattoivat nauttia vallastaan ilman vieraiden uskontojen haasteita.

Egyptiläisten jumalmaailman merkittävimpiä piirteitä olivat sen koko ja moninaisuus, jotka paljastuivat jo kaikkein vanhimmista kirjallisista lähteistä. Valtakunnan jokaisella 42 hallintoalueella oli oma suojelusjumalansa, ja kun kaikkein pienimmätkin kaupungit pystyttivät temppelin omalle jumalalleen, palvottujen jumaluuksien määrää ei kyetä edes laskemaan.

Muinaisen Kreikan ja Egyptin - kuten myös Mesopotamian - mytologiat erosivat toisistaan ratkaisevimmin siinä, että egyptiläisillä jumalilla ei ollut vastaavanlaista yhteistä asuinpaikkaa kuin Kreikan Olymposvuori. Nimeltä mainitaan vain muuan saari, jonne jumalat kerran kokoontuivat ratkomaan Horuksen ja Sethin välistä riitaa. Se lienee poimittu esiin vain siksi, että se sattui sijaitsemaan "keskellä" valtakuntaa. Muutoin Egyptin jumalat ja jumalattaret pyrkivät pysyttelemään seuduilla, jonne olivat alunperin asettuneet. Heidän omistusoikeutensa niihin tunnustettiin vuosisadasta toiseen.

Vielä hämmentävämpää kuin egyptiläisjumalien suuri määrä on heidän erilaisten esiintymismuotojen runsaus. Egyptiläiset eivät kuvitelleet useimpien muiden antiikin kansojen tapaan jumaliaan pelkästään ihmishahmoisiksi, vaan kykenivät löytämään jumalallisen kaikista elävistä olennoista, jopa elottomista esineistä.

Egyptiläiset tarkastelivat maailmaa kaikille yhteisenä elinpiirinä, jossa jokaisella siihen kuuluvalla oli oma paikkansa - niin ihmisillä, jumalilla kuin eläimillä. Tätä maailmaa hallitsivat kasvun ja rappion, syntymän ja kuoleman voimat, ja juuri ne askarruttivat egyptiläisten mieltä. Viehtymys väistämättömiin tapahtumiin oli epäilemättä saanut alkunsa ympäröivän autiomaan ankarista olosuhteista, Niilin vuotuisista tulvista ja viljelyjaksojen tärkeydestä. Kaksi viimeksi mainittua korostuivat Osiriksen kultissa.

Osiris oli yksi merkittävimmistä ihmishahmoisista jumalista, eikä liene yllättävää, että juuri häneen liitettiin kysymys kuolemanjälkeisestä elämästä. Kenties hän oli tullut Egyptiin muualta, mutta "egyptiläistettiin" niin perusteellisesti, että saattoi esiintyä täysin kotimaisena jumalana. Niilin suistoissa sijaitsevasta Zedusta, jonka kaupunginjumala hän oli, hänen palvontansa levisi niin laajalle, että voidaan olettaa hänen kulttinsa tuoneen Egyptin uskontoon jotakin sellaista, joka oli puuttunut muiden jumalten kulteista. Ilmeisesti kyse oli hänen kyvystään tarjota yksilölle mahdollisuutta kuolemanjälkeiseen elämään.

Taiteessa Osiris kuvattiin kuten muumio, käärinliinoihin kiedottuna, ja kertomuksessa hänen taistelustaan pahaa veljeään Sethiä vastaan korostuu yksilön kuolemanjälkeinen kohtalo. Muinaisegyptiläisessä Kuolleiden kirjassa Osiris esiintyy sielujen tuomarina ja kuoleman valtakunnan hallitsijana. Kun Egypti valtiona rappeutui, Osiriksen mysteerit levisivät muihin Välimerenmaihin. Egyptin ulkopuolella Osirista suurempaan suosioon nousi kuitenkin hänen vaimonsa Isis. Julius Caesarin aikoihin (surmattiin 44 eKr.) jumalattarella oli temppeli ja alttari Rooman Capitoliumilla.

Vanhan valtakunnan aikana 2613-2160 eKr. uskottiin, että kuoltuaan faaraosta tuli Osiris ja hänen seuraajansa oli joko Horuksen tai auringonjumala Ran poika. Kuten monet egyptiläiset jumalat Horus ja Ra yhdistyivät usein samaksi jumaluudeksi, erityisesti kun Horus kantoi auringonkehrää.

Uuden valtakunnan aikana 1567-1069 eKr. faaraota pidettiin "muotiin" tulleen Amonin poikana. Luksorin suurten temppelien reliefit kertovat, kuinka Amon omaksui hallitsevan faaraon hahmon, yhtyi kuningatarvaimoonsa ja varmisti näin uuden faaraon syntymisen. Jotta oinaanpäisen Amonin ja Ran välille ei olisi syntynyt kilpailua, jumalat yhdistettiin Amon-Raksi. Luksorin ja Karnakin loisteliaat monumentit pystytettiin juuri Amon-Ran kunniaksi ja kustannettiin sotasaaliilla, joka oli kerätty faaraon voittoisilla retkillä Kanaanmaassa, Syyriassa ja Pohjois-Sudanissa.

Harmonian säilymisen maailmankaikkeudessa katsottiin riippuvan faraon hyvinvoinnista. Teoriassa hän oli Egyptin kansan ylipappi, mutta käytännön syistä hänen virkatoimensa ja -velvollisuutensa oli uskottu korkea-arvoisille papeille.

Egyptissä uskottiin kuten Mesopotamiassakin lujasti siihen, että ennen maailman luomista valtaa olivat pitäneet kaoottiset voimat. Luomistapahtumassa nämä mahtavat voimat oli karkotettu maan ääriin, mutta silti ne jatkoivat niin jumalten kuin ihmistenkin häiritsemistä. Pappien velvollisuus oli auttaa jumalia universaalin järjestyksen säilyttämisessä, ja siksi he toistivat päivittäin määrätyt uskonnolliset riitit.

Keskimmäisen valtakunnan aikana 2040-1652 eKr. Theban suuressa Ran temppelissä järjestettiin seremonia, jonka tarkoituksena oli auttaa auringonjumalaa hänen jokapäiväisessä taistelussaan Apopis- eli Aapep -käärmettä vastaan. Thebalainen Ran papisto selitti, että Apopis kävi jumalan kimppuun auringonlaskun jälkeen ja sitä seurannut kamppailu kesti läpi yön.

Pappien toimittamaan rituaaliin kuului maagisen kuvan tuhoaminen. Käärmettä tai krokotiiliä esittävään vahakuvaan kaiverrettiin ensin nimi Apopis. Sitten kuvaa häpäistiin ja se hakattiin palasiksi ylipapin kirouksen saattelemana. Magiaa (hike) pidettiin tehokkaana aseena jumalten ja faaraon vihollisia vastaan. Ran päivittäin kärsimä vaiva kalpenee kuitenkin sen terrorin rinnalla, jonka aiheutti mesopotamialaisten uskonnon paha henki

Tiamat.

Niin kauan kuin Egypti säilyi itsenäisenä ja faarao hallitsi maata yhdessä papistonsa kanssa, mikään ei juuri järkyttänyt kotoisen uskonnon vanhoja muotoja. Vain yksi esimerkki vakavasta uskonnollisesta kiistasta on löydettävissä, ja se liittyi faarao Akhenatenin uudistuksiin. Noin vuonna 1367 eKr. Akhenaten hylkäsi Amon-Ran kulttikeskuksen Thebassa ja perusti uuden pääkaupungin El Amarnaan. Siellä hän kielsi Amon-Ran kultin ja omistautui palvomaan pelkästään omaa jumalaansa Atenia, auringonkehrää, joka oli koko maailmaa hallitseva yksi ja ainoa luoja.

Akhenatenin kuoleman jälkeen uusi pääkaupunki kuitenkin hylättiin, ja hänen seuraajansa Tutankhamen siirsi hovin takaisin Thebaan ja palautti Amon-Ran kunniaan. Reaktio Akhenatenin uudistuksia vastaan purkautui niin voimakkaalla tavalla, että hänen temppelinsä tuhottiin maan tasalle ja hänen ja hänen jumalansa nimet poistettiin aikakirjoista. Nykypäivään on säilynyt vain vähän aineistoa, jonka perusteella voisi arvioida uudistajan todellisia tarkoitusperiä.

Mikä Akhenatenin pyrkimys El Amarnassa lienee ollutkin, hänen toteuttamiensa uudistusten tärkein seuraus oli Egyptin mahdin heikkeneminen. Juuri kun maa oli toipumassa uskonnollisesta käymistilastaan, heettien armeija nousi menestyksellisesti vastustamaan egyptiläisten valtaa Syyriassa. Vaikka Egypti säilytti itsenäisyytensä vielä kuusi vuosisataa, sen vallanpäivät ulkomailla olivat ohi. Kaanaanmaa ja Siinai hylättiin vähitellen, ja maata alkoivat uhata sitä itseään mahtavammat voimat. Vierasmaalaiset dynastiat vuorottelivat pian kotimaisten kanssa, ja lopulta makedonialaiset valloittivat maan kuninkaansa Aleksanteri Suuren johdolla vuonna 332 eKr.

Sen jälkeen Egyptin valtaistuimelle ei noussut enää koskaan egyptiläistä monarkkia, ja perinteiset arvot alkoivat menettää merkitystään. Ptolemaiosten dynastia (305-30 eKr.) kohteli kunnioittavasti egyptiläisiä jumalia, mutta vanha yhteys hallitsijan ja jumalten välillä katkesi. On selvää, etteivät ulkomaiset kuninkaat juurikaan piitanneet egyptiläisestä pantheonista, vaan omaksuivat faaraon arvonimen lähinnä poliittisista syistä.

Kun roomalaiset tekivät Egyptistä oman provinssinsa vuonna 30 eKr., toiveet paluusta menneeseen oli lopullisesti haudattava. Vanha usko järkkyi, ja seuraavien kahdensadan vuoden kuluessa se korvattiin uudella, meille niin tutulla kristinuskolla.
Back to home... Something about us... My  favorites and interested... Send me some e-mail... Even I don't know myself, What is going to be inside this page... Search in net...